Keräsin rohkeuteni

Joulu ja uusi vuosi tuo aina paljon ajatuksia ja muistoja mieleen. Miettii mitä elämässä on jo ehtinyt tekemään ja samalla miettii mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Harvoin sitä kuitenkaan kovin nappiin tuleviakaan juttuja osaa ennustaa.

Minea ja Joulupukki

Joulu meni rauhallisesti. Vietettiin aatto nelisteen minä ja H, sisko, hänen miehensä ja tyttärensä. H sai taas olla joulupukkina. Hän lähtikin vierailultaan Minean tutit mukanaan. ;)
Olemme perheessä sopineet että emme osta aikuisille enää lahjoja. Turha ostaa krääsää kun osataan ihan itse hankkia tarvittavat tavarat. Minea olikin nyt ainoa joka sai sylin täydeltä lahjoja. Itse lahjoitin uudelle lastensairaalalle rahaa, lahjojen ostamisen sijasta.











Ihana ihana uusi laukkuni!

 

H:n kanssa ollaan kuitenkin aina ostettu toisillemme yhdet lahjat. Tänä vuonna sovittiin että ostaisimme toisillemme jotain PIENTÄ. Koska muutto käy aikalailla lompakolle. No eihän se ihan nappiin mennyt. Olisin voinut vajota maan alle kun H avasi paketistaan ostamani Niken treenipaidan. (Nykyinen on kirjaimellisesti kulunut puhki mutta hän edelleen treenaa se päällä) No minun paketissani oli aivan täydellinen Michael Korsin käsilaukku jollaista en ikinä raaskisi itse ostaa! Aivan ihana! Mutta voin kertoa että kyllä oma lahja siinä kohti hävetti ja isosti... Mutta hei taas tuli todistettua että mies minun makuun. Osaa ostaa mitä parhaimpia lahjoja! :)

Joulupäivänä kävimme hautakierroksella jonne emme aattona ehtineet. Helsingin pitäjänkirkolla minulla on haudattu mummi, isomummi ja auto-onnettomuudessa kuollut ylä-asteen luokkakaverini. (Jonka haudan vihdoin ilman lumikinoksia löysin.) Malmilla minulla on vielä vaarin, isomummin ja lapsuuden parhaan ystäväni haudat. Todettiinkin että ikävän monta hautaa minulla on jo tähän ikään mennessä mitä kiertää. Tuo ala-aste ystäväni kuoli koulu bussimme alle vuonna 1998, kun olimme 8-vuotiaita. Olin itse turma bussin kyydissä. Tuolloin ei vielä ollut mistään kriisiavuista tietoakaan. Vanhempani koittivat parhaansa mukaan selittää pienelle lapselle kuoleman ja auttaa minua toipumaan tapahtuneesta. Varmasti tuollainen kuitenkin jättää jälkensä ihmiseen loppuelämäksi.



Mietin todella usein edelleen tuota menehtynyttä ystävääni. Olisimmeko vielä ystäviä? Mitä hän nykyään tekisi työkseen etc. Mietin samalla myös mitä hänen vanhemmilleen tänä päivänä kuuluu. Asuvatko he vielä samassa talossa. Tietävätkö he että käyn edelleen joka vuosi heidän tyttärensä haudalla? H ja äitini ovat joskus ehdottaneet että kirjottaisin heille kirjeen. Sitä en kuitenkaan ole tämän 15 vuoden aikana ole uskaltanut tehdä. Tänään juteltuani taas kerran tuosta onnettomuudesta työkaverini kanssa, rohkaistuin ja raaputin kirjeen. Kirjotin sen sellaiseen muotoon että heidän ei halutessaan tarvitse minulle vastata. Ehkä itsellenikin tärkeitä on että saan heille kerrottua että ajattelen edelleen usein heidän tytärtään lämmöllä ja hymyssä suin. Suurin pelkoni on että he kokevat kirjeen jotenkin negatiivisena, ihmettelevät miksi alan repimään vanhoja haavoja auki, vaikka se ei missään nimessä ole tarkoitukseni. Well wish me luck! Toivotaan että he ilahtuvat kirjeestä.